*Lukumusaa*
***
Se paskiainen ei taaskaan tullut. Ainakin niin ajattelin, kun odotin Heathia sillä Bridgeportin syrjätiellä.
Odottelin ja
odottelin. Kunnes tein päätöksen, että lähtisin. Ihan sama siitä minun
muuttamisestani!
Puolimatkassa
autiota tietä tunsin selässäni tuijotuksen. Käännyin pikaisesti kääntäen vain
jalkojeni kantapäitä ja hymyilin vaisusti, kun Heath tuijotti minua kirkkailla
silmillään karhea ilme kasvoillaan.
”Hei taas, Zoey-kaunokainen”,
hän tokaisi imelästi. Hymähdin ja iskin häntä olkapäähän, vaikka hän tuskin
edes tunsi sitä.
”No, miksi
olet täällä tällä kertaa? Et kai vaan ruinaamassa sitä samaa asiaa, mitä aina
ennenkin?” Heath kysyi jo kyllästyneellä äänellä. Nyökkäsin ripeästi, sillä
halusin hoitaa asian äkkiä alta pois. Tämän jos hoitaisin nyt, pääsisin äkkiä
muihin hommiin.
”Tottakai
minä tulin se takia. En minä muuten sinun kanssasi halua olla missään
tekemisissä”, tokaisin välinpitämättömästi. Heathin ilme muuttui
muka-loukkaantuneeksi.
”Taidan
tietää sen oikean syyn, miksi olet
täällä”, hän kuiskutti korvaani. Hymähdin kysyvästi. Heathin huulilla käväisi
omahyväinen hymy. ”Minä”, hän henkäisi.
”Taidat
kuvitella itsestäsi vähän liikoja”, sanoin hiljaa. En halunnut ärsyttää
vampyyria yhtään enempää, kuin olisi tarvis. ”Hoida nyt hommasi, että päästään
täältä Jumalan selän takaa ’ihmisten’ ilmoille”, minä hoputin. Heath heristi
sormeaan.
”Tsot tsot,
eipä kiirehditä. Minulla on vielä muutama asia selvitettävänä sinun kanssasi.
Miksi ylipäätään haluat muuttua? Onko sinulla jonkin motiivi haluillesi?” hän
tiedusteli. Sylkäisin maahan ja katsoin hänen silmiinsä tosissani. ”Ei. Haluan
vain vampyyriksi, okei?”
”Ei, se ei
ole okei, kullanmuru. Se ei ole edes lähellä sitä. Kuules, vampyyrielämä ei ole
sinua varten. Sinuna pysyisin ihmisenä. Tästä ei ole paluuta, kai tiedät sen?”
Heath selosti viekottelevalla äänellään. Katsoin häntä närkästyneenä ja ojensin
käteni kämmenpuoli ylöspäin kohti Heathia. ”Tee se nyt vain”, sanoin tyynesti,
vaikka sydämeni jyskytti kuin raivohullu härkä.
”Jos vain
vaadit”, Heath liversi. Ojensin oikean käteni hänelle, mutta jokin hänen
mielessään muuttui ja yhtäkkiä tunsin hampaat niskassani käteni sijasta.
Mielessäni
kävi, että saattaisin saada loppuni tällälailla. Kuoleminen kipuihini ei ollut
ensimmäisenä minulla mielessä, mutta kai sekin kävisi, jos en saisi muuta
valita. Sitten kipu iski.
Kauhistuksesta
vääränä tunsin kasvojeni jähmettyvän, kun tunsin Heathin olevan vieläkin kiinni
kaulassani hampaat veressä. Vetäisin itseni äkkiä pois, mutta liian myöhään: veri
tulvi ulos puremajäljestä, ja myrkky tunkeutui sisääni polttaen sisälmyksiäni
kuin tuli.
Huusin ja
kiljuin kivusta, ja suu vääntyneenä huutoon vilkaisin Heathia, joka katseli
minua vahingoniloinen hymy tummilla kasvoillaan. Halusin kirota hänet alimpaan
helvettiin. Yritin huutaa Heathille jotain epämääräistä, mutta en pystynyt.
Kaikki voimani menivät kivun sietämiseen.
Kuulin
Heathin puhuvan jotakin. Aluksi luulin, että hän puhui itsekseen. Sitten
hoksasin makaavani maassa ja että minua tuijotti kaksi kirkasta silmäparia.
Nainen -
hieman hoikempi kuin minä, tummat lyhyet hiukset ja liian paljastavat vaatteet
– tuijotti minua hetken, kuin olisin tehnyt jotain anteeksiantamatonta. Niinhän minä
tavallaan olinkin. Halusin tulla vampyyriksi. Ja oli yllyttänyt vampyyrin
puremaan itseäni.
Kipu alkoi
hälvetä vähitellen ja pystyin vihdoin nousemaan ylös. Heath ja nainen katsoivat
minua arvioiden. ”Kuinka kauan?” nainen kysyi selvästi inhoten. ”Noin kymmenen
minuuttia”, Heath sujautti nopeasti ja nainen nyökkäsi pienesti.
Lopulta kipu
katosi kokonaan ja pystyin seisomaan tärisemättä. Yritin tunnustella niskaani,
mutten tuntenut minkäänlaisia koloja tai pisteitä.
”Mi-?”
yritin ihmeissäni kysyä, mutta en saanut sanaa suustani. Vilkaisin Heathia ja
tuntematonta naista, jotka katsoivat minua odottaen.
”Nyt”,
nainen sanoi äkkiä ja Heath kahmaisi käsivarrestani vetäen minut hurjaan
vauhtiin. Nainen ja Heath juoksivat luvattoman kovaa samalla kun minä roikuin
mukana ja ihmettelin olematonta puremajälkeä.
Hetken
kuluttua pysähdyimme ja tajusin seisovani keskellä öistä hautausmaata. Voi
paska.
”Mitäs nyt
meinaatte?” kysyin vilpittömämmin, mihin edes tiesin kykeneväni. ”Odotamme.
Raoul tulee koska tahansa”, nainen selitti ja istuutui kivipenkille.
”Raoul?”
kysyin. Heath katsoi minua, ihan kuin minun kuuluisi tietää joku Raoul. ”Jane,
kertoisitko vastasyntyneellemme?” Heath kysyi Janeksi kutsutulta naiselta
vinoillen minulle. Jane huokaisi raskaasti. ”Etkö sinä ole kertonut?” Jane
kysyi Heathilta, joka pudisti päätään noloillen.
”No, Raoul
on meidän niin sanottu johtajamme. Hän määrää aika paljon, mitä me teemme. Ei
tietenkään missä liikumme, vaan missä ja mitä me syömme, milloin lähdemme ja
minne menemme – muuttaessamme”, Jane selosti melko kuivasti. Nyökkäsin ja
tunsin ymmärtäväni.
”Olemmeko me
nyt sitten lähdössä jonnekin? Tai… syömässä jotakuta?” kysyin arkaillen
Janelta, joka ei näyttänyt pitävän minusta enempää, kuin Heathistakaan. Hyvä, eipähän tarvinnut
yrittää miellyttää häntäkin.
”Itseasiassa,
Zoey,” – Heath vastasi kysymykseeni, jonka olin esittänyt Janelle – ” me aiomme
lähteä Bridgeportista ylihuomenna ja sitä ennen meidän on... tankattava, jos
ymmärrät.” Nyökkäsin jäykästi, kun tajusin Heathin tarkoituksen. He siis
metsästivät ihmisiä. Kiva.
”Entä minä?”
kysyin. ”Etkö ole kertonut hoidokillesi mitään?” Jane puuskahti. Minä taasen
loukkaannuin; mistä minä olisin voinut tietää näitä asioita? ”Sinä… tulet
mukaan. Mutta et saa syödäksesi. Kunhan seuraat mukana, sen pitäisi riittää
sekä sinulle, että Raoulille”, Jane kertoi jo tylsistyneenä. Heath nyökkäsi ja
tähyili autotielle päin.
Odotimme
kauan. Niin kauan, että ehdin jo nukahtaa ja kun heräsin, auringon pienet
säteet kurkistivat rakennusten takaa.
Huomasin
makaavani sillä samalla kivipenkillä, kuin Jane oli istunut. Nousin äkkiä ylös
ja yritin sumeilla silmilläni etsiä Heathia ja Janea. Heitä ei näkynyt. En
nähnyt heitä kertakaikkiaan missään.
Hetken jo
ehdin ajatella, että he olisivat hylänneet minut ja jättäneet oman onneni
nojaan. Kunnes muistin, että heidänhän piti häipyä vasta huomenna, jos nyt
oikeasti oli aamu. Kyllä he tulisivat
takaisin, yritin hokea itselleni. Paniikin välttämiseksi laitoin vielä
silmänikin kiinni.
Istuin siinä
penkillä ties kuinka kauan. Yhtäkkiä tunsin kosketuksen olkapäälläni ja
säpsähdin. Katsoin taakseni hätääntyneenä, mutta takanani ei ollutkaan mikään
tuttu kasvo.
”Mitäs
vampyyrityttö täällä yksinään tekee? Ja vielä tähän aikaan vuorokaudesta?”
matala miesääni kysyi. Hän näytti hieman hassahtaneelta, joskin
maskuliinisemmalta, kuin Heath tai kukaan muukaan tuntemani mies. Tyyppi istahti viereeni penkille, ja puhui minulle, kuin tutulleen, vaikken ollut koskaan ennen nähnyt häntä.
Onnistuin
päästämään suustani vain vaivaisen ähkäisyn. Karaisin kurkkuani varovasti, kun
mies katseli minua. ”Miten niin?” sanoi lopulta kysyttyä.
”Eikö ystäviesi
pitäisi olla täällä kanssasi?” mies vastasi kysymykseeni. Pienen hetken tauon
jälkeen sain taas suuni auki. ”Kuka hitto sinä olet?” kysyin. Huomasin
keskustelumme kääntyneen pelkiksi kysymyksiksi ja toivoin hänen tekevän
poikkeuksen sääntöön ja kertovan nimensä.
”William,
palveluksessanne neiti”, mies esittäytyi herrasmiesmaisesti ja kumarsi
näennäisesti. Naurahdin pienesi ja vedin käteni suuni eteen. ”Niin, kysymykseni
kuuluu: Mitä sinä teet täällä?” Williamin ääni oli muuttunut huvittavasta
melkein uhkaavaan. Vedin naamalleni kunnon pokeri-ilmeen ja totesin: ”En tiedä.
Varmaan odottelen ohjaajiani.”
William
katsoi minua epäillen, mutta pokkani ei pettänyt. Mieleni teki nauraa, mutta se
ei välttämättä tehnyt hyvää tilanteelle, missä nyt olin, joten päätin pitää
suuni supussa. ”Miksi olet täällä?” hän kysyi vähän ajan päästä vieläkin
epäillen. ”Koska muutun muutaman päivän päästä vampyyriksi”, vastasin varmana.
”No, selvä
on sitten. Älä jää kiinni”, William ohjeisti, mutta viittasin kädellä hänen ohjeilleen.
Kuka hän oli minua määräilemään? Vaikka olikin mukava tuntematon, minulla oli
omatkin ohjeistajani, joita odotin. Sitten se salaperäinen tuntematon mies lähti omille teilleen jättäen minut yksin.
Istahdin takaisin kiviselle ja kylmälle penkille ja aloin jälleen odotella.
Samassa
tajusin, että odotin turhaan; eivät he olleetkaan tulossa takaisin. Heathan
lupasi, että pääsisin mukaan metsästysretkelle, mutta silti siellä minä istuin,
hautausmaalla odottaen vampyyreita ja muuttumassa itsekin paraikaa vampyyriksi.
Paniikki
iski minuun kuin nuoli polveen, vaikka olin yrittänyt vältellä sitä kaikin
keinoin. Olin epäonnistunut. Mutta kaikenkaikkiaan, sitähän minä olin halunnut
alusta asti. Olla vampyyri. Enkä roikkua Heathin ja joidenkin tuntemattomien
Janen ja Raoulin mukana. Vampyyri minusta oli tulossa, enkä voinut muuttaa
asiaa miksikään. Paluuta ei ollut.
Yhden asian
tiesin kuitenkin selväksi: Etsisin Heathin käsiini, ja tekisin sen, – minkä
olin koko sen ajan halunnut tehdä, kun olin tuntenut hänet – kostaisin hänelle
äitini kuoleman.
***
Rakastan kommentteja :>
Syvä anteeksi pyyntö, että lukeminen ja kommentointi on ottanut näin kamalasti aikaa!
VastaaPoistaOikein mielenkiiintoiselta tarinan alulta tämä vaikuttaa ja tuo loppu tuli täysin yllätyksenä! En osannut kyllä yhtään odottaa, että Zoeylla olikin tarkoitus kostaa Heathelle...
Ehkä tuo oli todella onnen potku, ettei vampyyriporukka tullutkaan hakemaan tyttöä mukanaan. Toivottavasti tämä pärjää yksin muutoksen kanssa!
Jatkoa mielenkiinnolla odotellen!
Ohhoh, komppaan Mesistä, en osannut arvata että Zoey kantaisi Heathille kaunaa, varsinkaan sitä että kysymys olisi naisen äidistä... Kuvailit hienosti tuota Zoeyn epävarmuuden ja päättäväisyyden yhdistelmää. Herra tuntematon William vaikuttaisi ensin paremmalta seuralta kuin Raoul ja kumppanit, mutta asiahan saattaa olla myös juuri päinvastoin...
VastaaPoistaKiitokset koulupäiväni piristämisestä tällä! Nyt siirryn takaisin läksyjeni kimppuun ;D
Mesinen: Eipä mittään, Vuodatuksen huoltokatko on varmaan hidastanut muidenkin kommentointia (:
VastaaPoistaKiva, että tykkäsit! Piristää aina päivää, kun joku kehuu tuotosta (:
Ja nyt sillain sievästi sanoen, jos en ilmaissut itseäni tarpeeksi selvästi - tästähän ei ole tulossa jatkoa, koska TS3 on vähän kenkku :/
Jade Essence: Noniin, ihana kuulla, että onnistuin tarinan tekemisessä :--D Läksytkin pitää tosiaan muistaa tehdä ;)
Kiitos ihanista kommenteista (: (vielä ilmoitan että tästä ei ole tulossa jatkoa:D)
Vaikuttaa vähän liikaa Twilightin ja Yön talo sarjan sotkemiselta.
VastaaPoistaVastasyntynyt erityisesti Twilightistä, Heath ja Zoey Yön talosta. Jotain muutakin oli, mutten sitä enää muista.
Teksti oli kivaa, en huomannut kirjoitusvirheitä, mutta loogisuusaukkoja oli kyllä. Mistä tuo William tiesti sanoa vampyyrityttö, kun Zoey ei ollut vielä muuttunut vampyyriksi, tai hänellä ei ollut edes mitään jälkiä kaulassaan?
Ja ymmärrän kyllä että teksti on jo pari vuotta vanhaa. :D
Ihan sattumalta bongasin tän kommentin, en nimittäin hirveenä enää kattele vanhojen tekstien kommenttilaaria :D Mutta siis että hui, että tännekin vielä kommentoidaan :O
PoistaMusta on vähän ironista ja hassua, että tää muistuttaa Twilightia ja Yön Taloa, kun en ollu vielä tän kirjoittamisen aikoihin edes kuullu Yön Talosta (nyt oon kyllä jo lukenu ja hylännyt senkin sarjan, mut silti) :D Twilightejakaan en ollut lukenu, vaikka elokuvat vissiin olin nähnyt... Anyways, näiden samanlaisuus on siis ihan tahatonta :D
En kyllä tiiä, mitä mulla sillon pari vuotta sitten pyöri pienessä pääkopassani, kun Williamille tollasen replan kirjotin, mutta nythän voi vaikka kuvitella, että William oli puskissa kuuntelemassa yöllisiä keskusteluja ja teki omat johtopäätöksensä :D
Nonii mutta hei, kiitos kommentista näinkin kurpsahtaneeseen tekeleeseen ;D