***
Elämässäni tapahtui sinä
aikana radikaaleja muutoksia.
En saanut tahtoani läpi,
en toki valittanut.
En yrittänyt elää
kunnolla, yritin selviytyä ihmisenä tästä kaikesta läpi.
Se nyt vaan oli liikaa
odotettu.
Kuningas Kaarle I:n – ja neljäsosan
koko valtakunnasta – kuoltua uuteen ruttoaaltoon, linnassa oleminen oli alkanut
ahdistaa minua yhä enemmän.
Valtaan oli siirtynyt automaattisesti
kuningatar Elisabet I, mutta silti monet aatelit arvostelivat valtakunnan
johtoon nimitettyä. Eihän nainen voi
johtaa maata, he sanoivat. Tiesin Elisabetin kuitenkin olevan tarpeeksi
vahva – raskaudesta huolimatta – johtamaan.
Kummallista kyllä, siskoni ei ollut
muuttunut juuri miksikään rakastajansa traagisen menehtymisen jälkeen. Yhä hän
piikitteli minua ilkeillä kommenteillaan ja katseli minua alta kulmain, mutta
osasi hän olla minua kohtaan myös ystävällinen.
Rex. Hän oli muuttunut paljon
viimeisen puolen vuoden aikana. Entisestä hölöttäjästä oli tullut hiljainen ja
ujo mies. Usein mietin, mikä häntä vaivasi, mutta kun ajauduin asiaa
ajattelemaan, ajatukseni harhailivat yllätyksellisesti ihan muihin asioihin.
Sitä asiaa en kuitenkaan voinut
väistää, mitä tapahtuisi, kun kuningatar synnyttäisi. Kukaan ei oikeastaan tiennyt.
Valtakunnan kansa ei ollut osoittanut paljonkaan eriäviä mielipiteitä linnan
väen kanssa siitä, etteikö kuningatar voisi hallita kuolemaansa asti. Joskus
kuitenkin vaiettiin, ja toimittiin vasta sitten, kun vahinko oli jo tapahtunut.
Istuin jälleen puutarhassa yksinäni.
Tällä kertaa ilman tankkia etupuolella. Linna oli tosiaan hiljentynyt: nytkään
en kuullut puutarhassa mitään muuta, kuin lintujen sirkutusta. Erikin lähdettyä
erään säädyttömän karkulaisen matkaan työväestä oli linnassa puutetta, joten
harva se päivä linnassa vieraili ties kuinka monta rahvasta perhettä
esittelemässä juuri sopivan ikäistä lastaan, joka olisi halukas tulla linnaan
työskentelemään. Kaikki oli tähän mennessä käännytetty pois.
Eräänä aamuna kun heräilin jo varhain
tavalliseen tapaani, huomasin kuninkaallisväen makuuhuoneen oven olevan auki.
Jäin oven taakse kuuntelemaan – niin kuin palkollisilla oli tapana,
kuninkaallisten ongelmat kiersivät linnassa melko hyvin. Kuulin hetken kuluttua
nyyhkintää ja ähkintää. Se oli selvästi Elisabet. Ei epäilystäkään.
Sitten vasta mietin, miksi ihmeessä
kuningatar itkisi. Hänhän odotti lasta, hän hallitsi Westwood Villagea, hänellä
oli ystäviä – ainakin jonkinlaisia. Silti nyyhkintä voimistui, enkä voinut
muuta, kuin katsastaa tilanteen.
Menin muina miehinä huoneen ovensuuhun
ja koputin heikosti. Kuningatar sävähti heti ja katsoi itkuisilla silmillään
minua järkyttyneenä. Hänen vastansa pömpötti pahasti ulospäin, joka sai minut
ajattelemaan sopimattomia.
”Mitä sinä haluat?” kuningatar kysyi.
Hämmästyin hänen töykeyttään, mutta toisaalta, jos hänellä oli vaikeaa, ei sitä
ollut helppo peittää noin vain. ”En mitään. Ajattelin vain, että
tarvitsisitteko jotain?”
”En. Mene nyt, Jennika. En tarvitse
sinua nyt”, Elisabet sanoi tylysti ja viittoi minut pois.
***
Jokunen päivä kuningattaren
kummallisen nyyhkimisen jälkeen linnaan kelpuutettiin uusi siivoustyttö, joka
nimitettäisiin myös myöhemmin prinsessa Marian kamarineidoksi, kunhan tämä
kasvaisi hieman.
Uusi palkollinen oli pieni tyttö,
arviolta ehkä seitsenvuotias. Hänen nimeään en melkein koskaan muistanut, joten
kutsuin häntä Masar-tytöksi hänen perheensä sukunimen mukaan. Se nimitys levisi
pahaksi onnekseni muidenkin palkollisten puhekieleen, ja vain harva käytti
hänen oikeaa nimeään Venlaa. Venla oli hiljainen, eikä puhunut paljoa
silloinkaan, kun häneltä kysyttiin jotain. Hän hoiti työnsä aina tunnollisesti,
meni nukkumaan aina viimeisenä ja heräsi aina kukonlaulun aikaan – jos linnassa
olisi ollut kukko.
Kaikkien mielestä Masar-tyttö oli
oikein mukava lisä linnan työväkeen, sillä lisää huutoa ei kaivattu, vaikka
Erik ja Kaarle olivatkin poissa. Maria loi linnaan sen kotoisan huutokonsertin.
***
Olin taas jäänyt oven viereen
salakuuntelemaan – huomasin harrastavani sitä melko usein – mutta tällä kertaa
pala kurkussani. Ompeluhuoneessa oli menossa kokous – siskoni ja Rexin välillä.
Eikä heidän puheenaiheensa olleet mukavia kuultavia.
”Rex, shus nyt. Odota
iltaan. Silloin minulla saattaa ollakin sinulle jotain. Mutta ei nyt, joku voi
tulla!” ”Eikä tule. Laitetaan ovi säppiin.” Ähkintää. Suudelmia. Kiihkeitä suudelmia. Lisää
ähkintää. En halunnut kuulla, mutta jokin oli liimannut minut kiinni lattiaan.
Kylmä hiki virtasi selässäni –
kolttuni tuntui kylmältä ihoa vasten – ja kyynelet virtasivat poskillani. En
pitänyt yhtään kuulemastani.
”Rex, nyt.. Nyt minun
täytyy mennä. Odota iltaan.”
Anna huohotti. En kehdannut katsoa. ”Ei.
Nyt.” ”Rex, shh. Joku voi kuulla. Illalla.” Anna sanoi topakasti. Tajusin
hänen tulevan suoraan kohti ovea – kohti minua. Sydämeni pamppasi hillitöntä
vauhtia.
Lopulta, kuin ihmeen kaupalla, sain
turrat jalkani toimimaan ja onnistuin liikuttamaan itseäni sen näköiseksi, kuin
olisin juuri menossa kylpyhuoneeseen. Ja siinä samassa siskoni pyyhälsi ovesta
käytävään kasvoillaan järkytyksen sekainen ilme. Siinä oli ripaus pelkoa. En
ehtinyt vetää omaa ilmettäni kuriin, ennen kuin Anna oli jo kävellyt ohitseni,
eikä minun tarvinnut nähdä hänen kasvojaan tietääkseni, että hän tiesi minun
tietävän – Rexin ja siskoni välisen suhteen.
***
Elisabet
Istuin sängylläni ja tunsin kirvelevät
kyynelet poskillani, mutta pyyhkäisin ne pois yhtä nopeasti, kuin ne olivat
siihen ilmestyneetkin.
Sanat eivät riittäneet kuvailemaan
senhetkistä tunnetilaani. Raskauteni oli jo viidennellä kuulla, mutta stressini
takia – se oli loogisin syy – olin kaikesta päätellen saanut jo muutaman kerran
ennenaikaisia supistuksia. Mielessäni kävi pakosti, että lapsi tulisi ulos
ennen aikojaan, mutta en halunnut ajatella sitä sen enempää, joten sysäsin
ajatuksen pois mielestäni. Pitäisin tästä lapsesta kiinni kynsin ja hampain.
Vaikka tuleva lapsi lisäsikin
elämäniloani hiukkasen, ei se vienyt pois sitä surua, jota koin aina, kun
ajattelin edesmennyttä aviomiestäni. Halusin unohtaa hänetkin, tuottamatta
itselleni enää yhtään enempää mielipahaa, mutta silloin minusta tuntui, kuin hylkäisin
hänet. Joten ajattelin häntä joka ilta, kun kävin makuulle. Joka ilta.
Siltikään, vaikka surun aiheita
minulla riittikin, en voinut olla ajattelematta vauvani sukupuolta. Jos hän
olisi poika, valtakunta saisi uuden hallitsijan. Jos hän olisi tyttö… En tiedä
miten olisin hyvittänyt tekoni miehelleni. Olisin ollut hyödytön vaimo, joka
olisi pitänyt laittaa heti ensimmäisenä helvettiin.
Sen enempää en kuitenkaan ehtinyt
ajatella, kun uudet supistukset kouraisivat vatsanpohjaani.
***
Venla Masar
Olin kotiutunut kuninkaallisten
linnaan melko hyvin kuukauden aikana. Linnan väestä olin tullut lopputulokseen,
että he olivat ihan mukavia, vaikka muutamia piikittelijöitä löytyi,
esimerkiksi kuulemani mukaan erään Jennikan sisko Anna.
Huollettavakseni sain pienen
prinsessan, Marian. Vaikka hän olikin minua neljä vuotta nuorempi, tulimme ihan
hyvin toimeen keskenämme. Leikimme, kun prinsessa niin halusi, kävimme
puutarhassa, kun prinsessa niin halusi ja käskytimme muita palkollisia, kun
prinsessa niin halusi. Joskus otimme leikkeihimme mukaan myös Emmin, mutta vain
silloin, kun se kävi prinsessalle.
Muuten mukavasta elämästäni hankalaa
teki yksin ja ainoastaan Anna. Siivottuani salin lattian, hän keksi aina
jotakin huomautettavaa. Pestyäni pyykit, hän irvaili vaatteiden haisevan yhä
minulta – eli sikatilalta, missä olin ennen asunut.
Oloni oli ympärivuorokauden
ahdistunut, ja aina kun näin edes vilauksen Annasta, selkäpiitäni karmi ja
vilunväreet tekivät tuloaan. Sitä naista en olisi halunnut nähdä enää ikinä.
Vaikka muuten elämässäni ei paljoakaan
ollut enää ilonaiheita, olin kiitollinen siitä, että sain katon pääni päälle,
ruokaa nälkääni ja ystävällistä kohtelua, ainakin joissain määrin. Vaikka oloni
teki syylliseksi ajatellessanikaan sitä, mutta minusta oli mukava tietää totuus
linnan tapahtumista, kuin että kuulisin niistä torilla joltakin
mustalaiseukolta, jonka tarinat olivat aina melkoista soopaa. Täällä sain
tietää totuuden, vaikka se olisi ollut ruma, kuin rupisammakko.
***
”Jennika, oletko kuullut
uusinta uutista?” kuulin
Helenan kuiskivan keittiössä. Istuin pyykkikori sylissäni keittotuvan oven
takana ja tapani mukaan viikkasin pyykkejä käytävällä, jotta kuulisin uusimmat
juorut.
”Mitä uutista? Ei
minulle ole kerrottu mitään.” ”No, kuunteles tätä. Olivia kertoi minulle eilen
illalla, että kuningatar olisi saanut keskenmenon. Ihan kamalaa, mutta juoru
silti. Hän oli vaihtamassa lakanoita kuninkaalliseen petiin, kun huomasi
verilammikon keskellä sitä aluetta. Verta löytyi lisää ulostusastiasta, joka on
ihan makuuhuoneen vieressä.”
”Mutta ei voi olla!
Lapsenhan piti olla terve! Eikä kuningattarellakaan pitänyt olla mitään hätää.
Miten tässä näin on käynyt?” ”Rex kertoi minulle, että Elisabetilla on ollut
viimeaikoina kamalasti stressiä ja huolia – emmehän me ole vieläkään saaneet
sopua aikaan Hillfieldin kanssa.”
Luulin olevani kuullut jo tarpeeksi,
joten hiippailin korini kanssa takaisin pesutupaan järkyttyneenä kuulemastani.
Sitten kertoisin kyllä varmasti Marialle.
***
”Maria! Maria!” Kipitin niin nopeasti,
kuin pystyin kohti Marian huonetta, jossa minullakin oli tätä nykyä peti.
”No?” Maria oli noussut seisomaan.
Hengästyneenä laitoin oven säppiin. ”Kuulin juuri, että äitisi on saanut
keskenmenon. Tiedätkö mitä se tarkoittaa?” minä huohotin.
Maria näytti hetken aikaa
hämmentyneeltä. Vähän aikaa jo luulin, että hän alkaisi itkeä äitiään
kohdanneesta sattumasta. Lopulta hänen ilmeensä kirkastui kummasti ja hän
kiljaisi kimeällä äänellään.
”Minusta tulee kuningatar!” hän huusi.
Silmäni suurenivat lautasenkokoisiksi ja toivuttuani mikrosekunnin kestäneestä
lamautumisestani yritin hyssytellä häntä.
”Shhh. Shh, Maria. Joku voi kuulla, ja
silloin olen pulassa!” Maria näytti ymmärtävän, koska hän hiljeni ja nyökkäsi
nöyränä. Ajattelin, että mahtoiko tyttö pelätä minua, koska olin vanhempi ja
käskin häntä, mutta sellaisille ajatuksille ei siinä tilanteessa ollut aikaa.
”Haluatko oikeasti olla kuningatar
vielä joskus?” minä kysyin. Nyökkäys. ”Haluatko, että minä olen tukenasi, kun nouset
valtaistuimelle?” Uusi nyökkäys. ”Hyvä. Sitten pidät suusi kiinni tästä, koska
jos jään kiinni salakuuntelusta, minulle käy kalpaten”, kuiskin hänelle.
Juuri silloin säppi löyheni ja ovi
aukesi rämähtäen takaseinään. Olivia seisoi oven takana ankara ja ehkä hieman
vihamielinen ilme kasvoillaan. Hän tuijotti minua. Kumarsin syvään ja yritin
osoittaa kunnioitusta, sillä olihan hän minua ylempänä arvoasteikossa. Minä
olin tullut maalta, olin talonpoikien tytär, kaikista alempiarvoisin, ja hän
oli aateli. Hänet oli otettu vasta pikkutyttönä linnaan töihin. Ihan kuin
minulle kävisi – joutuisin olemaan linnassa töissä koko loppuelämäni. Enkä
koskaan pääsisi naimisiin.
Hetken aikaa Olivia mulkoili Mariaa,
joka katsoi häntä ilme värähtämättä. Sitten yhtäkkiä Olivia otti askelen,
tarttui minua ranteesta – hän puristi niin lujaa, että minusta tuntui, kuin
kaikki käteni luut olisi murrettu yhtä aikaa – ja alkoi raahata minua jonnekin.
”Venla! Venla!” Maria huusi huoneensa
ovenraosta. Katsoin häntä kyynelet silmissäni ja pudistin päätäni. Minun oli
kärsittävä tuomioni.
Olivia talutti minut lujassa
otteessaan linnan ullakolle, eräänlaiseen varastohuoneeseen, jossa oli
järkyttävät kasat jauhoja, pilalle meneviä hedelmiä, maissia ja muuta, joiden
nimiä en osannut vielä lukea.
Yhtäkkiä Olivia päästi irti kädestäni,
ja nakkasi minut päin lattiaa. Osuessani kiveen luulin leukaluuni menneen
sijoiltaan. Sittemmin sain tietää sen olevan vain murtunut. Huusin kuin syötävä
kyynelten virratessa poskiltani. Punoittavilla silmilläni yritin katsoa Oliviaa
anovasti ja anteeksipyytävästi, mutta ilmeisesti se ei tehonnut.
Hän nosti kätensä päänsä yläpuolelle
kasvoillaan vihainen ilme. Kämmen läiskähti ohimooni lennättäen kasvojeni
suunnan huoneen toiseen nurkkaan. Olivian toinen suunpieli hipaisi
hymyntapaista, mutta sen jälkeen hänen kasvonsa palasivat siihen julmaan ja raivostuneeseen
ilmeeseen, jota pelkäsin nähdä.
Kyynelet virtasivat voimakkaampina,
kuin ennen ja anelin tärisevällä äänelläni armoa. ”Älä tee tätä! Lupaan, etten
kerro asioita toiste!” Huutoni tuskin kuuluivat edes Olivian korviin, sillä en
itsekään kuullut niitä kovin hyvin – sydämeni tykytykset ja vereni kohina
pauhasivat korvissani niin, etten kuullut kunnolla hänen käskyjään, joista sain
lisää iskuja kasvoihini.
Vihdoin Olivia seisahtui, kun makasin
maassa vatsallani posket punaisina kipeistä iskuista, kyynelet silmissä ja
poskilla, hiukset sekaisin ja silmät punaisina. Yritin etsiä säkkien joukosta
jotakin, mihin tarttua, ettei minun tarvitsisi tuntea sitä tuskaa enää, mutta
silmiini ei osunut mitään sopivaa.
Lopulta Olivia puhui minulle, niin
että sain jotain selvää. ”Yksityisasioita ei saa kaivella. Eikä kuunnella. Ei
ikinä. Et olisi saanut tehdä sitä. Et olisi saanut kertoa kenellekään! Et olisi
saanut! Etkä tee sitä uudestaan, ethän?” Viimeinen kysymys kuulosti
sihahdukselta, äänensävy oli käskevä, ivallinen. Nyökkäsin, vaikka tärisin kuin
hypotermiapotilas, mikä sai Olivian ottamaan askelia poispäin.
Tajusin kivulle tulleen lopun, ja
uskalsin viimein hengittää. Tarrasin kiinni lähimmästä säkistä, jonka käsiini
sain ja nyyhkytin sitä vasten. Kuulin Olivian raskaat askeleet alakertaan, ja
tunsin helpotusta. Olin kärsinyt tuomioni.
Helpotus valahti taas lävitseni.
Kyynelten virta alkoi hiipua, ja pyyhkäisin hihallani poskeni kuiviksi. Samanlaista
kohtelua, kuin kotona. Isäni – Joonas Masar, valtakunnan kuuluisin juoppo ja
kohta kuuden lapsen isä – oli harrastanut kännipäissään samanlaista toimintaa.
Joskus jopa äitiin. Tai nuorempiin sisaruksiini. Mutta melkein joka kerta kohde
olin minä. Paljonko tuollaista jouduin vielä kestämään, vaikka en tekisi mitään
kiellettyä?
***
Elisabet
Ensin varmistin, että olin yksin. En
tosiaankaan halunnut kenenkään näkevän minua. En sen häpeän tähden, minkä olin
itselleni aiheuttanut. Tämä minun piti hoitaa yksin.
En tosin ollut vielä päättänyt, minne
ongelmani veisin. Itäinen nunnaluostari ja talonpoikaistalo olivat
vaihtoehtoni. En olisi halunnut viedä häntä kumpaankaan, mutta päätös oli
tehtävä. Jos halusin pysyä vallassa. Jos halusin, ettei vallankumousta tulisi.
Oonko eka O.o Oon, jos kukaan ei kerkiä kommentoia ennen mua :D Mutta tosiaan, oon uusi lukija, varmaan joskus tammikuussa löysin tämän sivun? Olin jo aatellut, että tänne ei enää jatku mikään, mutta onneksi jatkuukin :) Varsinkin tämä, jään kyllä odottamaan lisää :D
VastaaPoistaHauska yhteensattuma kyllä, juuri eilen kävin päivällä täällä katsomassa (vaikka en ole käynyt pitkään aikaan) ja luin ensimmäisen osan tästä tarinasta uudelleen, ei ollut vielä tullut uutta osaa :D
Oi, uusia lukijoita! Tervetuloa vaan (:
PoistaKiitos kommentista (:
Vai on Rex sittenkin ajautunut suhteeseen Annan kanssa. Hmph, odotin jo miehestä parempaa. Mitäs nyt tapahtuu, kun Anna tietää Jennikan tietävän?
VastaaPoistaHmph, ei sympatiaa Olivialle. Salakuuntelu ei ehkä ole tavoista parhain, mutta eiköhän Venla olisi ymmärtänyt sen ihan pelkistä tiukoista sanoistakin. Venla Masar näyttäisi kyllä ystävystyneen aika hyvin Marian kanssa, ja tyttö vaikuttaa nopeaälyiseltäkin.
Vai oli Elisabet sittenkin synnyttänyt pojan... Keskenmeno olisi varmaankin ollut kohtalaisen helppo lavastaa, vuotaahan synnytyksen yhteydessä verta. Sitten pitäisi vain kätkeä lapsi tarpeeksi hyvin, etteivät uteliaat palvelijat löydä tätä sillä aikaa.
Tämähän menee vielä mielenkiintoisemmaksi, odotan innolla jatkoa ;D
Pakko myöntää, että nauroin itse moneen kertaan "Hän tiesi minun tietävän"-kohdalle. Siitä tuli hupaisa, vaikka kohtauksen piti olla vakava. :--D
PoistaKumma, että lukijat päättelitte kyseessä olevan lapsi ja että se olisi vielä poikakin. Beta-lukijani ei sitä keksinyt :--D
Kiitos kommentista (:
Vähän piti palautella mieleen mitäekassa osassa tapahtui, mutta kun aloin lukea, niin muistin kuitenkin aika hyvin :) Tykkäsin kovasti tästä, etenkin siitä että olit kirjoittanut monien eri henkilöiden näkökulmasta.
VastaaPoistaVoi eih, Rex ja Anna.. Aikamoisen makean kolmiodraaman ainekset on tässä käsissä, saas nähdä mitä oikein tapahtuu ja kenelle ;) Anna ei näytä olevan oikein kenenkään muun kuin Rexin suosiossa, etenkään Venlan. Tosin Venlaa ei muutenkaan oikeen kohdella kovin hyvin, Oliviakaan ei oikeinantanut ilon aihetta. No, ehkä Venlaa odottaa vielä parempi tulevaisuus! :)
Jännä nähdä, mihin ratkaisuun kuningatar on päätynyt poikansa kohdalla.. Odotan seuraavaa osaa innolla! Kunhan ehdit Stormien ja Basen jälkeen.. :)
Hyvä, että jotkut osaavat palautella asioita mieleen :--D Viime osasta nimittäin olikin jo aikaa... :x Kiva, että "uudistukset" ottavat tuulta purjeisiinsa (:
PoistaVenla pärjää kyllä, vaikka sitten huonosti, mutta pärjää kumminkin :D
Kiitos kommentista (:
Luin molemmat osat nyt putkeen. Pidin siitä, kuinka vaihtelit näkökulmaa. Jänniä tapahtuu, mielenkiinnolla odotan, miten kuningattaren käy :)
VastaaPoistaJee, joku muukin tykkää kertojavaihtelusta ! (:
PoistaKiitos kommentista (:
Huu, jännältä vaikuttaa tämä tarina! Draamaa ainakin luvassa pilvin pimein :D
VastaaPoistaVoi Venla-raukkaa... Tuli sellainen fiilis, että jos Mariasta tulee joskus kuningatar, niin Venlasta tulee kuningattaren hyvin läheinen neuvonantaja, joka joskus kaappaa ehkä vallan itselleen... :D Mielikuvitus lähti laukkaamaan.
Jään oottamaan jatkoa ja lueskelen odotellessa muita tarinoita täältä (:
Olipas monipuolinen ja jännä osa! Niin paljon jäi vielä auki? Jospa kunigatar ei saanutkaan keskenmenoa vaan synnytti tyttären, jota nainen on nyt hylkäämässä? Kun tulevaa perijää ei olisi, niin aatelisto voisi alkaa suunnitella korvaajaa itselleen.. Heh... Tietysti vauva on poika, joka veisi Elisabethilta paikan joskus kasvettuaan vallasta. Toisaalta perijä olisi saattanut vakiinnuttaa hänen asemansa vallassa, kun suku olisi jatkunut... Mitäs aatelisto nyt, kun ei olekaan mies perijää? Elisabeth saa olla todella vahva nainen! Oi voi.. niin monta mahdollisuutta.
VastaaPoista.....
VastaaPoistaJa Rex... oi Rex... Tämä sitten ei voinut pitää sormiaan irti Jennikan siskosta. En muista olivatko nämä toisilleen luvattuja, mutta pitkällä kuitenkin. Anna ei oikein vaikuta naimisiin menevältä naistyypiltä, vaan enemmänkin huvittelevalta, joten Rexin sydänkin vielä särkyy tässä leikissä.
Olivia tuntui hieman ylireagoivan Venlan salakuunteluun, mutta mutta... Olisiko naisen ylireagoinnin takana jotain muuta? Suunnitelmia?!
Jatkoa odotellen ;)
(Anteeksi unohdin kopioida loput tekstistä wordpadistäni, johon olen kommentit tallentanut aikaisemmin, kun en netin ääreen päässyt näitä lukemaan :P )
Mesinen: Nojoo, Rexillä nyt lähti homma vähän lapasesta... Ja Annalla kevytkenkäisyys kulkee veressä ;D Tästä on nyt vähän ikävä kertoa, mutta koska koneeni meni muistiremonttiin, enkä ottanut tästä pelistä varmuuskopsuja, jää Westwood Villagen tarina nyt tähän ):
VastaaPoistaKiitoksia kommentista joka tapauksessa (: